Olly Murs oli vain tavallinen 25-vuotias mies Essexistä. Hän työskenteli puhelinkeskuksessa, eikä paperilla ollut mitään erityistä. Mutta hänellä oli unelma, josta hän ei pystynyt luopumaan — tulla poptähdeksi, myydä levyjä ja olla joku.
Niinpä hän osallistui X Factoriin.
Jo ennen kuin hän edes avasi suunsa, huoneessa tapahtui jotain. Hymy, karisma ja helppo itsevarmuus, joka ei tuntunut harjoitellulta — ihmiset hymyilivät jo ennen kuin hän lauloi ensimmäistäkään nuottia.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi, hän ei kaunistellut vastaustaan. “Haluan olla poptähti, tulla kuuluisaksi, myydä levyjä ja olla kansainvälinen supertähti.” Juuri niin. Ilman anteeksipyyntöjä kunnianhimostaan.
Sitten musiikki alkoi. Stevie Wonderin Superstition.
Ja Olly vain antoi mennä. Kyse ei ollut pelkästään laulusta — vaan myös liikkeistä, yleisölle suunnatuista silmäniskuista ja puhtaasta ilosta, jota tunsi ihminen, joka teki juuri sitä, mitä varten hän oli syntynyt. Yleisö villiintyi. Simon Cowell nojautui taaksepäin ja sanoi, että se oli helpoin “kyllä”, jonka hän oli koskaan antanut.
Hän ei voittanut kilpailua. Hän sijoittui toiseksi. Mutta hänen debyyttisinglensä nousi suoraan listaykköseksi. Ja kun hän lauloi Superstitionin uudelleen finaalissa, Cowell myönsi, että hänen jatkoon päästämisensä oli ollut paras riski, jonka hän oli koskaan ottanut.
Poika, joka kerran seisoi sillä lavalla epätoivoisesti toivoen kolmea “kyllä”-vastausta, päätyi itse coachiksi The Voiceen — istumaan suuressa tuolissa ja painamaan nappia jonkun toisen unelman puolesta.
